Lentokoneen renkaat koskettivat puolipilvisen Sansibarin lentokentän kiitorataa. Kello läheni iltapäivä kahta ja optikkotiimillä oli takanaan 12 lentotuntia ja muutama lentokentällä vietetty tunti välissä. Väsyneen mutta odotuksia täynnä olevan tiimin ensimmäinen onnistuminen oli se, että kaikki matkatavarat saapuivat perille. Kentällä meitä odotti ’’inside’’–mies, Mr. Khamis, joka seisoi terminaalin edessä nimikyltin kanssa ja varmisti, että saamme viisumimme sekä tämän jälkeen matkatavaramme läpivalaisusta turvallisesti meitä odottavaan minibussiin.
Muutaman tiukan keskustelun ja paikallisen Sosiaali- ja Terveysministerin allekirjoittamien papereiden esittämisten jälkeen tulliviranomaiset päästivät meidät jatkamaan matkaamme, ja ruuhkainen sekä kuoppainen tie johdatti meidät hotellimme, joka sijaitsi noin puolentoista tunnin päässä lentokentältä. Etenkin hotelleille johtavat tiet Sansibarilla ovat erittäin huonokuntoisia, eikä niitä korjailla tai ylläpidetä valtion toimesta. 200 metrin matka saattoi viedä 15 minuuttia ja kutsuimmekin tätä hotellillemme vievää tietä humoristisesti Via Dolorosaksi tai afrikkalaiseksi hieronnaksi. Perille olisi varmasti päässyt nopeammin jalan.
Saavuimme hotellille illansuussa ja pikaisen illallisen jälkeen olimme enemmän kuin valmiita yöunille. Hotellihuoneissa oli suihkut, mutta niissä käyminen oli aina yhtä jännittävää. Kun sampoon oli saanut hierottua hiuksiinsa, puski hanat yhtäkkiä ainoastaan tulikuumaa vettä, jos vettä tuli ollenkaan. Silloin lähtivät whatsapp-viestit laulamaan kenen huoneesta tulisi normaalilämpöistä vettä. Tosin netti pätki vähän väliä ja viesti saattoi tulla perille vasta tunnin päästä. Tyypillinen päivä ja tilanne sansibarilaisessa hotellissamme. Olimme Afrikassa.
Seuraavana päivänä heräsimme kaikki aikaisin ja kävimme läpi seuraavien viiden päivän työrupeamaa, käytäntöjä sekä työjakoja. Emme olleet saaneet juurikaan etukäteistietoa silmäklinikoiden fasiliteeteista, joten tiesimme, että yllätyksiä voisi tulla vastaan. Olisiko siellä sähköä, tuuletusta tai minkäänlaisia pimmennettäviä huoneita, jossa näöntutkimus voitaisiin tehdä parhaiten? Kaikkia jännitti mitä seuraavat päivät toisivat tullessaan. Tiedossa oli, että tekisimme töitä kolmella eri klinikalla saaren eri osissa, joten työkalut ja lasit piti joka kerta pakata matkaan mukaan ja järjestää uudelleen seuraavana päivänä.
Tiimissämme oli seitsemän suomalaista, joista neljä olivat optikkoja, bloggaaja–toimittaja Hanna Sumari sekä Pupulandia-blogin bloggaaja Jenni Rotonen sekä minä matkanjohtajana. Optikot tekivät näöntarkastuksia ja me kolme toimimme avustajina, eli haimme reseptin mukaiset lasit näöntarkastuksesta tulleille paikallisille, se kiitollisin työ!
Klinikan tilat yllättivät
Ensimmäisen päivänä reittimme vei piskuisten afrikkalaiskylien ja pölyisten teiden läpi ensimmäiselle klinikalle nimeltään Pwani Mchangani Health Clinic. Klinikan edessä oli ihmisiä odottelemassa jo runsain määrin ja meidät ohjattiin sisälle suunnittelemaan, missä tehtäisiin näöntarkastukset, esinäöntutkimukset ja lasien luovutukset. Huomasimme iloksemme, että klinikka oli varattu ainoastaan meitä varten ja tilaa oli runsaasti. Yhdessä näöntutkimushuoneessa oli jopa ilmastointi mikä oli todella luksusta verrattuna edellisiin vuosiin. Lasienluovutushuoneemme nimi oli Diarrhoea Corner – eli kotoisasti ripulinurkkaus. Henkilökunnan mukaan siellä ei ollut hoidettu vatsaongelmia useaan vuoteen, mutta kieltämättä silti kuumotti levitellä silmälasit sairaalasängylle ja kuluneille pöydille. Käsidesi nousi tässäkin huoneessa paraatipaikalle ja sitä käytettiin jatkuvasti. Tässä huoneessa ei ilmanvaihto toiminut ja siellä oli tukalan kuuma. Lämpötila kohosi 30 asteeseen.
Alkoi intensiivinen lasienlajitteluprosessi. Mihin laitettaisiin miinuslasit, laskevassa vai nousevassa järjestyksessä, entä plussat? Sitten oli vielä monitehoille löydettävä helppo paikka sekä tietenkin seurantalaseille, jotka piti säilyttää muista silmälaseista erikseen, jotta ne eivät hukkuisi. Aurinkolasit säilytettiin piilossa pöydän alla, sillä niitä ei ollut suurta määrää mukana ja niitä haluttiin jakaa vain niitä oikeasti tarvitseville valoherkille henkilöille. Pienen säädön jälkeen saimme sovittua järjestyksen ja olimme valmiit vastaanottamaan ensimmäisen asiakkaan. Ensimmäinen asiakas oli nuori nainen, jolle piti löytyä kaukolasit (eli miinuslasit) pienillä voimakkuuksilla. Mietin, että yllättävää täällä lähinäköhaasteiden maassa. Palaan tähän yllätykseen tarinan lopussa. Lasit löytyivät helposti, sillä pöytämme notkuivat vielä silmälaseista ensimmäisenä päivänä.
Päivä sujui nopeasti, sillä kaikki oli uutta ja haimme vielä yhteistä säveltä siinä, miten prosessi sujuisi mahdollisimman sujuvasti. Ensimmäinen päivämme keskeytyi hieman, sillä paikalle saapui paikallisen klinikan johtaja sekä lehdistöä. He pitivät meille puheen ja kiittivät yhteistyöstä. Kuvausryhmä haastatteli klinikan työntekijöitä sekä johtajaa. Tästä huolimatta saimme tehtyä 150 näöntarkastusta. Optikot olivat hieman pettyneitä tulokseen, sillä tavoite oli ollut 200. Lohduttelin heitä siitä, että ensimmäisen päivän saalis on aina muita päiviä köyhempi juuri klinikan alulle panon sekä keskeytysten vuoksi ja olin varma, että seuraavana päivänä tilanne olisi toinen. Ja näin olikin.
Toisena päivänä rutiinit kunnossa
Toinen päivä samalla klinikalla sujui ensimmäistä päivää mallikkaammin ja saimme kurottua edellisen päivän ’’vajarit’’ kasaan. Teimme 230 näöntutkimusta, kun tavoite oli 200. Optikot olivat erittäin tyytyväisiä saavutukseensa ja Via Dolorosa takaisin hotellille menikin kuin leikiten. Päivät olivat pitkiä, sillä aamupala syötiin aamuseitsemältä, jonka jälkeen suuntasimme klinikalle. Paluu hotellille oli päivittäin piirun ennen auringonlaskua, ja ehdimme pulahtaa Intian Valtameressä pikaisesti ennen illallista, jonka jälkeen nukkumatti kolkuttikin jo ovella. Söimme muuten kaikki malarianestolääkkeitä, jonka mukavana sivuoireena olivat painajaisunet sekä lähimuistin huononeminen. Itse kärsin molemmista, mutta muilla tuo lähimuistiongelma oli suurin haittavaikutus. Optikkomme Johanna Vanha-Kuitti Raisiosta kertoi nousseensa sängystä pesemään hampaita ja unohtaneen puolessa välissä matkaa kylpyhuoneeseen, mitä olikaan menossa tekemään. Kaikesta huolimatta tuntui siltä, että olemme oikein tehotiimi, kun pääsimme työntouhuun.
Uusi klinikka tehtiin synnytyssairaalaan
Kolmantena päivänä oli aika vaihtaa klinikkaa. Ajoimme lähes kahden tunnin matkan saaren sisäosaan Kombenin klinikalle, joka oli edellistä klinikkaa huomattavasti ahtaampi. Tilat olivat käytössä synnytyksiä varten ja kurkistus synnytyshuoneeseen laittoi ajattelemaan, miten onnekas olenkaan ollut, että olen saanut synnyttää Suomessa. Hygieniataso oli järkyttävän huono ja lattialla oli paksu pölykerros. Ihmisiä oli taas jonoksi asti odottamassa klinikan ulkopuolella ja alkoi pöytien ja tuolien raahaaminen sopiville paikoille. Jonkin aikaa pähkäiltyämme löysimme paikkamme ja järjestelimme jälleen silmälasit, nyt hupenemaan päin, uudelleen pöydille.
Kuulimme, että paikallinen terveysministeri halusi tulla tapaamaan meitä klinikalle ja seuraamaan toimintaamme. Paikalliset työntekijät olivat jännittyneitä, olihan terveysministerin käynti paikan päällä heillekin iso asia. Työllistimme siis vierailumme aikana myös paikallisia työntekijöitä, joihin kuului silmälääkäri, sairaanhoitaja, optikko, tulkki ja muita klinikkatyöntekijöitä. Odottelimme ministeriä kärsimättömästi, mutta aurinko alkoi laskea ja klinikkatoiminta piti saattaa loppuun. Juuri, kun olimme pakanneet kaikki tavaramme, kaarsi ministerin delegaatio saattueineen paikalle. He kiersivät paikat ja kättelivät meidät kaikki. Tämän jälkeen ministeri piti puheen, jossa hän kiitti meitä avusta ja yhteistyöstä. Se lämmitti sydäntä. Mukana oli myös kuvausryhmä, ja naamamme näkyivät varmastikin paikallisilla kanavilla.
Seuraava päivä meni samalla rutiinilla ja saimme jälleen kasaan reilusti yli 200 näöntutkimusta. Silmälasit alkoivat huveta ja erityisesti pienillä ja isoilla vahvuuksilla olevat kaukolasit. Matka oli minulle kuudes, enkä ollut koskaan nähnyt niin useaa kaukonäkötarpeista tansanialaista. Tilastotkin sen jo kertoivat: eniten oli mennyt pieniä plussia ja niitä meillä olikin roppakaupalla mukana matkassa. Nyt lasien luovutukseen tuli toinen toistaan erikoisempia silmälasireseptejä suurin sylinterein ja miinuksin. Mikä ihme oli muuttunut? Pohdimme tätä paikallisten optikoiden kanssa yhdessä ja he sanoivat, että se saattaa johtua siitä, että olimme sellaisella alueella, jonka asukkaat eivät ole liikkuneet alueelta paljoakaan, jonka vuoksi heille on voinut kehittyä ihan omanlaatuiset näköongelmat. Mielenkiintoisimmat tapaukset tulivat klinikkapäivien viimeisessä paikassa.
Viidentenä ja viimeisenä klinikkapäivänä Sansibar herätti meidät rankkasateella. Sade ropisi kattoa ja hiekkaa vasten sellaisella voimalla, että se kimposi niiltä suoraan ylöspäin. Siitä huolimatta lämpötila hipoi kolmeakymmentä astetta ja vain hetken kuluttua pilvet väistivät ja aurinko nosti lämpötilan yli 30 asteeseen. Kello oli kuusi aamulla ja viimeinen puristus edessä uudessa kohteessa. Tämä kohde, Mfenesini-klinikka, sijaitsi hotellistamme vajaan tunnin ajomatkan päässä ja oli kaikista klinikoista alkeellisin. Paikka koostui useista eri rakennuksista ja lasien luovutus oli omassa rakennuksessaan. Samassa rakennuksessa työskenteli myös paikallinen silmälääkäri, joka katsoi läpi ne henkilöt, joiden silmistä löytyi kaihia, siipikalvoa, valonherkkyyttä tai muita ongelmia, joita emme voineet laseilla korjata. Kaikkien nimet kirjattiin ylös, jotta heillä olisi mahdollisuus myöhemmin käyttää klinikan palveluita, esimerkiksi mennä kaihileikkaukseen. Turnausväsymys alkoi pikkuhiljaa hiipiä myös tiimin jäseniin. Kirjuri nukahteli aina välillä ja silmälääkäri töni häntä hereille pilke silmäkulmassa. Välillä sitä vaelteli väsymyksessään etsimään kaukolaseja lähinäköreseptillä ja päinvastoin. Klinikalla oli myös pienoinen kaaos päällä, kun välillä satoi ankarasti ja jonossa olevat ihmiset hakivat sateelta suojaa. Myös lasien hupeneminen tuotti haasteita, sillä nyt piti toden teolla etsiä sopivia laseja ja vähän myös soveltaakin.
Mainitsin alussa todella poikkeavista näkötarpeista ja sattumuksista, jotka osuivat nimenomaan tähän viimeiseen klinikkapäivään. Ne sattuivat molemmat optikollemme Marja Sivoselle. Yksi hänen asiakkaistaan oli mies, joka tuli paikalle autolla ja luonnollisesti ilman silmälaseja. Hän oli vahvasti likinäköinen: toinen silmä -8 ja toinen -9. Ja hän oli siis tullut paikalle autolla. Onneksi hän sai silmälasit ja Sansibarin muut autoilijat voivat huokaista helpotuksesta. Toivottavasti hänen kaltaisiaan ei ole montaa tuolla liikenteessä! Kaikista mieliin muistuvin tapaus oli, kun 24-vuotias tyttö saapui klinikalle ja autorefraktometri mittasi hänellä hurjat -19 toisesta silmästä ja yli -20 toisesta silmästä. Tämä oli kyllä kaikkien aikojen ennätys kuuden vuoden ajalta. Valitettavasti hänelle ei löytynyt täysin vastaavia silmälaseja, mutta hän sai mukaansa -11 silmälasit, sekä kehykset, jotka hän voi linssittää myöhemmin.
Ilta alkoi hämärtyä ja oli aika palata takaisin hotellille. Takana oli huima määrä näöntarkastuksia sekä jaettuja silmä- ja aurinkolaseja. Tiimi ei voinut olla muuta kuin ylpeä suorituksestaan, jonka se oli olosuhteista huolimatta saanut aikaan vain viidessä päivässä. Paluumatkalla autossa vallitsi hilpeä tunnelma ja tarinankertoja Hanna Sumari veisteli humoristisia tarinoita matkoiltaan ja välillä auto oli pelkkää naurunremakkaa tulvillaan. Väsynyt, mutta onnellinen tiimi hädin tuskin huomasi Via Dolorosan kuoppia. Työ oli tehty ja edessä yksi lepopäivä ennen kotiinpaluuta. Sen olivat kaikki ansainneet. Kun pulahdimme viimeistä kertaa Intian valtameren lämpimään syleilyyn, ei voinut muuta kuin todeta: olipas ihanaa palata takaisin koti-Suomeen, jossa suihkut ja hanat toimivat ja ruoka on puhdasta ja syötävää.
L&T seurantalasit
Bado Amrri Mbarouk, 66 vuotta on jo eläköitynyt rouva, jolla on viisi lasta sekä kymmenen lastenlasta. Hän teki työkseen käsitöitä, mutta näön huononnutta, hän on joutunut jättämään tarkkaa näköä vaativan työn sivuun. Hän iloitsi saamistaan laseista, sillä nyt hän voi jälleen tehdä käsitöitä, vaikkakin harrastuksena sekä lukea myös Koraania. Hän oli laseistaan erittäin kiitollinen ja lähetti lämpimät terveiset ja kiitokset ’’Ahsante sana’’ lasien lahjoittajalle.
63-vuotias Mathmuna Thsalaada on kärsinyt pitkään sekä kauko- että lähinäköongelmista. Hänellä oli ennen eläköitymistään kauppa, jossa hän myi päivittäistavaroita. Kolmen lapsen äitinä sekä viiden lapsenlapsen isoäitinä hän on kärsinyt siitä, ettei ole voinut nähdä heitä kunnolla ja lukeminenkin on ollut haastavaa. Kun Mathmuna sai silmilleen monitehosilmälasit ja maailma kirkastui välittömästi. Isot monitehokehykset auttavat tottumaan laseihin helpommin ja mikä parasta, hän voi pitää niitä koko ajan päässään. Hän odottaa innolla, että näkee omat perheenjäsenensä sekä pääsee taas lukemaan Koraania sekä satuja pienille lapsenlapsilleen. Hän kiittää lahjoittajaa ja lähettää terveisiä Suomeen.
Kuvat & teksti: Irene Hernberg, Specsavers.
