Sinä vuonna kun synnyin, tuli voimaan kansanterveyslaki. Keskeisenä ilmentymänä tästä laista oli jokaiselle kansalaiselle näkyvä ja konkreettisesti tuntuva kunnallinen terveyskeskus.
Kasvoin pienellä paikkakunnalla, jossa oli neljän kunnan ylläpitämä kuntayhtymä. Muistikuvani kertoo, että palvelut pelasivat ja silloin ei käyty keskustelua huonoista julkisista palveluista. Olin kloppina aikanaan kotikuntani valtuustossakin ja myös kansanterveystyön kuntayhtymän hallinnossa. Harva moitti saamiaan palveluita, mutta palveluiden saatavuudesta alkoi jo kuulumaan murinaa.
Kansanterveyslaki osui oikeaan aikaan ja suomalaisten silloiseen palvelutarpeeseen. Maailma kuitenkin muuttuu. Aikaa myöden huomattiin, että tällä tuotantotavalla eivät rahat riitäkään kasvavaan palvelutarpeeseen. Vuoden 1972 jälkeen oli lainsäädännössä kuitenkin hiljaisempaa, vaikka samaan aikaan tiedostettiin muutostarve.
Pitkän pysähtyneisyyden jälkeen vasta 2000-luvulla kunnolla alettiin pohtia mitä tehdään seuraavaksi. Käynnistettiin joukko uudistuksia:
- vuonna 2005 alkaen kunta- ja palvelurakenneuudistus (Paras)
- vuonna 2011 hallituksen aloittama kuntauudistus
- vuosina 2013–2014 esitetyt sote-uudistukset
- 2015 aloitettu maakunta- ja sote-uudistus
Näiden hankkeiden myötä ei tapahtunut kokonaisuudistusta. Esitykset kaatuivat viime kädessä eduskuntakäsittelyssä, välttämättömät uudistukset jäivät odottamaan ja tuli vain yksittäisratkaisuja, purkautuneita rakenteita ja osaoptimointia. Toki syntyi myös uutta yhteistyötä.
Seurauksena lainsäätäjien epäonnistumisesta kunnat odottavat, yrittäjät odottavat, mutta ennen kaikkea palveluiden käyttäjät odottavat.
Uudistamisen tarpeet eivät ole poistuneet. Väestö vanhenee ja sosiaali- ja terveyspalveluiden tarve kasvaa. Yleisenä ongelmana näyttäytyy se, ettei terveyskeskukseen pääse. Paine palveluiden rahoituksen turvaamiseksi kasvaa.
Lopulta palvelut voidaan turvata vain uudistamalla sosiaali- ja terveyspalveluita nopeasti. Tämä työ ei onnistu ilman yksityisen sektorin toimijoita, uusia innovaatioita, ja rahoituksen uudistamista.
Optikkoliikkeet silmälääkärivastaanottoineen ovat hyvä esimerkki siitä, että perinteisesti ne ovat vastanneet meidän suomalaisten näkemisen- ja silmäterveyspalveluiden tarpeeseen yksityisesti. Yleensä markkinoiden hyödyntäminen tuottaa kuntalaisten kannalta hyvän lopputuloksen: talousteorioiden mukaan kilpailun puuttumisesta aiheutuva hyvinvointitappion määrä on noin 20 prosenttia.
Minusta kaikessa palvelutuotannossa pitäisi puhua enemmän siitä, että vain kilpailu jalostaa. Palveluita pitää aina olla tuottamassa useita eri toimijoita. Vain se edistää palveluiden laatua ja taloudellista tehokkuutta. Yhden tuottajan monopoli on altis tehottomuudelle, olipa tuottaja sitten julkinen, yksityinen tai kolmannen sektorin toimija.
Kaikkien sote-palveluiden kysyntä kasvaa väestön ikääntyessä. Perusterveydenhuollon järjestäminen sekä tuottaminen ovat vaativia tehtäviä, mutta myös silmäterveydenhuollon palvelut ansaitsevat erityisen huomion.
Ymmärrän, että kukaan ei halua enää kuulla ilmaisua sote-uudistus, mutta väistämättä Suomi tarvitsee sote-uudistuksen – sellaisen, jossa voittajana ovat palveluiden käyttäjät.
Niissä uudistuksissa on nähtävä kirkkaasti pidemmälle.
Anssi Kujala
varatoimitusjohtaja
Suomen Yrittäjät
Monitehojenkin käyttäjä jo vuodesta 2003.
