Mottoni ”Ole aina toiveikas”, on ollut viime aikoina kovalla koetuksella, kun hyvinvointiyhteiskuntamme ja maailmanrauha ovat järkkyneet. Elämme maailmassa, jossa ei enää tiedä, millaisiin uutisiin seuraavana aamuna herää. Julkisen vallan rooli ja vastuu kaikkien kansalaisten hyvinvoinnista ja yhteisestä hyvästä on rapautunut. Täystyöllisyys, tasainen tulonjako, kattavat ja laadukkaat palvelut, verotuksen oikeudenmukaisuus, kattava ja tasoltaan riittävä toimeentulo sekä kamppailu köyhyyttä ja syrjäytymistä vastaan – retoriikka on vaihtunut ulko- ja turvallisuuspoliittiseen retoriikkaan. Nykyiset ja tulevat veroeurot lasketaankin tulevaisuudessa sen mukaan, mitä jää jäljelle, kun on ensin varustauduttu mahdolliseen rauhan järkkymiseen.
Kaikesta huolimatta meidän kaikkien on yritettävä keskittyä toiveikkuuden ylläpitämiseen niin omassa elämässämme kuin työssämme. Itse yritän olla mukana yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ja parantaa maailmaa niissä verkostoissa, joissa olen mukana. Usko on ollut koetuksella, kun hyvinvointialueen himmeleitä on rakenneltu ja hämminkiä on syntynyt kansalaisten keskuudessa. Pahinta on ollut, kun lähipalvelut ovat karanneet pienten kuntien ja kaupunkien asukkailta lähes saavuttamattomiin.
Pidän tärkeänä sitä, että hyvinvointialueiden palvelut ovat laadukkaita ja saavutettavissa. Ihmisten arjen sujuvuuden ja terveydenhoidon kannalta on keskeistä, että sote-palvelut ovat kattavia ja terveyspalveluiden piiriin pääsee nopeasti. Tämä edellyttää lähipalveluiden säilyttämistä niin, että ne ovat kaikille saavutettavissa. Keskittämisen ohjenuorana on oltava aina tasapaino potilaiden tarpeiden, palveluiden saavutettavuuden ja riittävän väestöpohjan välillä. Huonosti toteutettu keskittäminen ja palvelupisteiden sulkeminen voi johtaa muun muassa kohtuuttomiin välimatkoihin ja odotusaikoihin, päivystyspalveluiden ruuhkautumiseen, ammattilaisten osaamisen kaventumiseen ja työn vetovoiman vähenemiseen.
Hyvinvointialueiden on kiinnitettävä erityistä huomiota siihen, etteivät ihmiset jätä sairauksiaan hoitamatta vain siksi, että keskittämisen takia välimatka sairaalaan on pitkä. Esimerkiksi silmätautien osalta matkustaminen tutkimuksiin tai hoitotoimenpiteisiin voi olla monelle ikäihmisille liian raskasta. Näissä tapauksissa olisi mahdollista lisätä yhteistyötä optikkoliikkeiden kanssa. Parempien kumppanuuksien luominen voisi vapauttaa julkisen puolen silmätautien resursseja muuhun käyttöön, nopeuttaa tutkimuksiin pääsyä ja lyhentänyt hoitojonoja. Tämä malli olisi mielestäni mahdollinen esimerkiksi glaukooman seurannassa, kaihin esitutkimuksissa ja leikkauksien jälkeisessä seurannassa.
Kysymys kuuluukin, otetaanko optinen ala hyvinvointialueilla tosissaan? Ollaanko vihdoin valmiita luomaan todellisia kumppanuuksia, joissa monesti aikaisemmin huonosti sujunutta monialaista yhteistyötä tiivistetään niin, että tiedonkulkua ja avoimuutta parannetaan terveydenhuollon ammattilaisten välillä.
Tarvitsemme tulevaisuudessa enemmän uusia ovia ja vähemmän sammutettuja valoja. Nyt on aika toimia terveiden silmien ja hyvän näkemisen puolesta!
Emmi Lintonen
Optikko, optometristi
Kanta-Hämeen aluevaltuutettu
